Herätyskello soimaan ennen aamuneljää. Pikainen suihku, monta mukia kahvia. Tunti autossa hyvässä seurassa, neljä ja puoli junassa. Seuraavaksi Pasila - ja vihdoin perillä! Siellähän sitä minäkin, väsytin itseni kirjamessuilla lauantain ruuhkassa. Silti kannatti.

Työkiireiden takia en ollut ennättänyt kovinkaan tarkkaan suunnitella päivän ohjelmaa. Vanhana messuilijana (jo kolmatta kertaa mukana) tiesin, etteivät suunnitelmat kuitenkaan pidä. Ensimmäisenä suunnistin kohti historiallisen dekkarin kirjoittaneita rikosromanisteja. Pettymyksekseni Tuomas Lius ei ollut paikalla. No, ehkäpä näen hänet Käsämän Teboililla, lähes kotinurkilla. Tapani Bagge, Marko Hautala ja Timo Saarto olivat paikalla ja puhuivat. Kaikki taisi alkuhuumassa mennä tajuntani ohi.

Puoli yhdeltä minun oli tarkoitus päästä suosikkidekkaristieni lumoihin. Ääneen pääsivät dekkarihahmot Koskinen, Repo, Vares, Kafka ja Takamäki. Mutta mitä teki meikäläinen. Sotkeuduin Elisan osastolle, jossa vuoroon oli pääsemässä Tuomas Kyrö. Hän kertoi teoksestaan Kerjäläinen ja jänis ja kuittaili haastattelijalleen Karo Hämäläiselle sosiaalisen median ihmeellisyyksistä. E-kirjan erinomaisuutta Kyrö ei hehkuttanut, totesi sentään sen olevan ihan toimiva peli esim. junassa tai lentokoneessa. Ongelmana on myös signeerauksen vaikeus, Kyrö totesi. Kyrön sanavalmius sai pasmani niin sekaisin, että unohdin mennä dekkaristeja kuuntelemaan, mikä hieman harmitti kyllä. Tietysti lähdin messuilta Kerjäläinen ja jänis kassissa. Mies jo sen aloittikin.

Osastoilla haahuilun jälkeen sentään tajusin, että lumoava Kjell Westö on piakkoin äänessä puhumassa Halkeamia-kokoelmastaan. Asettauduin Kullervo-saliin hyvissä ajoin jo ennen edellisen kirjailijan haastattelua. Niinpä pääsinkin tutustumaan sangen mielenkiintoiseen persoonaan. Juha-Pekka Koskinen kertoi novellikokoelmastaan Pariisinvihreä työhuone. Minulle entuudesta tuntematon kirjailija, jonka tuotantoon on nyt ihan pakko tutustua.

Westö oli juuri niin charmantti ja älykkään oloinen persoona luonnossa kuin olin kuvitellutkin. Miten hyvin hän kiteyttikään 80-luvun kertoessaan Kasari-teokseen kirjoittamistaan tunnelmista. Se meni jotenkin niin, että 80-luvun alkupuoli oli suoraan 70-luvun jatke, sitten puolivälissä vuosikymmentä alkoi juppiliike. Käännekohta sen sijaan oli 1989 Berliinin muurin sortuminen, joka kuvasti jo suoraan 90-lukua ja sen mukanaan tuomia laajoja muutoksia, Neuvostoliiton hajoamista unohtamatta. Itsekin elin 80-luvulla nuoruuttani. Westön luetteloon lisäisin vielä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka itselleni jäi mieleen absurdina, järkyttävänä uutisena, jonka kautta kaikki pelot käyvät toteen. Berliinin muurin hajoamista tarkastelin uutisista esikoista odottaessani. Silloin ajattelin, että liittäisin Saksojen yhdistämisen aina esikoisen odotukseen ja syntymään. Westön kirjaan pohjautuvan Missä kuljimme kerran -elokuvan muuten kävin katsomassa messuja seuraavana päivänä. Ei ollut pettymys, vaikkei järkäleestä tietenkään kaikkea ole pystytty mahduttamaan teokseen. Aika raikas elokuva, näyttelijät suoriutuivat hyvin, eivätkä heidän kasvonsa ole vielä kuluneet.

Messuille takaisin - ja kipin kapin kuuntelemaan "vanhaa" feministiä Kaari Utriota. Hän kertoi kirjoitusprosessistaan, miten valtavasti hän tekee pohjatyötä. Jokainen kohtaus on tarkkaan suunniteltu jo ennen varsinaisen kirjoitustyön alkamista. Utrio myös toi esille keskiajan ihmiskuvaa, jossa yksilölle ei annettu kovinkaan suurta sijaa. Utrio oli huolissaan historiallisen romaanin tulevaisuudesta. Hän hoykyttikin yleisöä tarttumaan toimeen, jottei historiallisen kirjallisuuden genre kuole. Utrio tuumasi, että hän ja hänen ystävänsä Laila Hietamies (Hirvisaari-nimitystä hän ei ole tottunut käyttämään) luopunevat laajojen romaanien kirjoittamisesta kymmenen vuoden sisällä.

Utrion jälkeen oli vuorossa ruumiin ravinto. Ravintola oli täynnä kuin Turusen pyssy, mutta mureke ja muusi olivat hyvää. Vielä ostoksille - tyttärelle löytyi Vettä elefanteille -teos edullisesti ja itselleni aarre - Häidenvietto Karjalan runomailla -DVD - dokumentti vanhoista karjalaisista häämenoista.

Ystävieni kanssa treffattiin sovitusti Miika Nousiaisen noustessa lavalle kertomaan Metsäjätistään. Harvinaisen hauska ja selkeäsanainen on myös Nousiainen. Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta. Maaninkavaara on itsellä, mutta en oikein pitänyt sen kummallisesta huumorista. Monet ovat kehuneet Metsäjättiä Nousiaisen toistaiseksi parhaaksi teokseksi. Pitäisiköhän lähestyä joulupukkia tämän asian tiimoilta.

Niin monta mielenkiintoista haastattelua jäi väliin. Silti olen niin onnellinen näistä hetkistä, jotka sain kokea messutungoksessa. Mielestäni kirjamessut saisivat olla kirjamessuina. Ruoka-, viini- ja musiikkimessut voisivat olla jossakin muualla tai joskus muulloin. Ihmiset, jotka maleksivat punainen juomakippopussukka kaulassaan, näyttivät lähinnä koomisilta. Kaikesta huolimatta kotiin Pohjois-Karjalaan palasi puolilta öin väsynyt mutta tyytyväinen kirjallisuuden ystävä.

Äskeisestä mielipiteestäni huolimatta päätän messuraporttini ainoaan messuilta nappaamaani kuvaan. Teinivuosien suosikkini Miihkali jakoi nimmareitaan elämäkertaansa. En kuitenkaan hakenut, koska minulla on jo nimmari. Sain sen Punkaharjun Kultakivessä keväällä 1982 ysiluokan luokkaretkellä.