Ostin Jyväskylän kirjamessuilta Riikka Pulkkisen palkitun Totta-romaanin. BlogiMies luki sen ensin, mutta ei oikein lämmennyt. Totesi kuitenkin, että ehkä minä pitäisin. Pidänkin, mutten ihan varauksettomasti.

Teos on kolmen sukupolven tarina. Pääasiassa tapahtumat kuitenkin sijoittuvat 1960-luvulle ja nykypäivään. Seurataan Elsan, uraa luoneen psykologin, viimeisiä viikkoja. Sairasta Elsaa ei voi jättää yksin, ja tyttärentyttäret Anna ja Maria vuorottelevat äitinsä Eleonooran sekä ukkinsa Martin kanssa Elsan seurana. Anna löytää Elsan vaatekaapista mekon, joka on kuulunut mystiselle Eevalle.

Anna alkaa selvittää vaietun Eevan tarinaa. Palataan 1960-luvulle ja Eleonooran lapsuusaikaan. Välillä ääneen minäkertojana pääsee Eeva, perheen lapsenhoitaja. Ääni ei kuitenkaan tunnu olevan Eevan oma, vaan sanat antaa Anna.  Annan ja Eevan tarinat risteytyvät. Samankaltaisuuksia on niin paljon, ettei lukija enää tiedä, onko kaikki tapahtunut totta vai vain Annan kuvittelua. Tässä piileekin teoksen viehättävyys. Teoksen täyttävät vahvat tunteet, päällimmäisenä ehkä suru. Eeva jää kuitenkin lukijalle jotenkin etäiseksi ja ristiriitaiseksi. Hän on ujo maalaistyttö, villi juhlija, häikäilemätön nainen. Tiedä sitten, mikä on totta.

Muutama pikkuasia ärsyttää. Kirjassa esimerkiksi puhutaan heinäpaaleista, kun tapahtumat sijoittuivat 1960-luvulle. Tarinan 1960-luvulle liittyvät poliittisen viittaukset tuntuvat paikoin puuduttavilta. Teoksen kieli sen sijaan on kuvailevaa ja kaunista: "- - yövyn hotellissa jonka aamiaissalongissa valkoiset pöytäliinat pitävät laskoksensa."