Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli kertoo kirjailija-Davidista, joka myy sielunsa paholaiselle. Teoksessa kuljetaan Barcelonan kaduilla 1930-luvun alussa, on hautausmaita, salaseiniä, verta ja kyyneleitä.

Teoksen alku herättää lupauksia - pieni David-poika kohtaa isänsä väkivallan ja vihdoin tämän väkivaltaisen kuoleman. Äiti on jättänyt perheensä. Ainoa ystävä tuntuu olevan kirjakauppias Sempere. David on töissä lehdessä, kohoaa kolumnistiksi ja ryhtyy vihdoin kirjoittamaan salanimellä kauhukertomuksia. Kun elämässä tulee vastoinkäymisiä - sydänsärkyä, (mielenkin?) sairautta - kuvaa astuu Andreas Corelli, kustantaja, joka tarjoaa vastustamatonta sopimusta. 

David tarttuu syöttiin, josta ei pääse enää irti. Välillä poliisikin on kintereillä. Loppupuolella ihmisiä lakoaa kuin parhaimmassa dekkarissa. Unen ja todellisuuden sekoitus on kiinnostavaa, mutta tässä epämääräisyys ei ole enää kiehtovaa, sitä on liikaa. On taloja, joissa päähenkilö vierailee mutta jotka todellisuudessa ovat olleet autioina vuosikymmeniä. Ehkä kaikki onkin vain sairaan mielen kuvitelmaa ja kuljetaankin ihmisen sielun syvimmissä sopukoissa. Paljon, paljon kliseitä: vanha kartano hautausmaan vieressä, grammari soimassa yksin, epätoivoinen rakkaus, parantola... Tässä oli liikaa kaikkea. Edes loppu ei pelasta.