Lukupiirimme maakohtainen kierros päättyi. Viimeisenä teoksena käsittelimme virolaisen Viivi Luikin teosta Seitsemäs rauhan kevät (1985). Oikeastaan meidän piti ottaa teos käsittelyyn junassa matkalla kirjamessuille, mutta kaikki lukupiiriläiset eivät päässeetkään paikalle. Viivi Luikhan oli messuilla myös, ja messujen teemamaana tänä vuonna Viro.

Vaikka opetankin kirjallisuutta, täytyy myöntää, että virolainen kirjallisuus on jäänyt vähälle lukemiselle. Aino Kallakseen olen perehtynyt, mutta ehkäpä asuinmaa ei kuitenkaan tee hänestä virolaista kirjailijaa. Luikin teoksen päähenkilö on viisivuotias lapsi, tyttö, jonka minäkerronnan kautta valottuu kuva neuvostovirolaisesta maaseudusta 50-luvun alussa. Pellot ovat kolhoosin omistuksessa. Yksityisomistus on tiukasti rajattua.  Metsäveljet lymyävät lähimetsissä. Lehmiä laidunnetaan kolhoosin mailla, mutta lähistöllä on oltava vahdissa, jotta voidaan tarkastajan tullessa sanoa lehmän karanneen pellolle. Koko ajan on pelko siitä, että joku ilmiantaa, tietää liikaa.

Päähenkilö on talon ainoa lapsi. Hän elää äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Isä on meijerillä töissä ja on välillä viikkokausia poissa. Kun isä tulee, tyttö tekee kaikkensa, jotta isä huomaisi hänet. Eräänä päivänä isällä on mukana radio. Enemmän kuin radio, tytön elämään vaikuttavat kuitenkin  kirjat ja lehdet. Ensin hän lukee salaa naapuritalojen tyhjennetyistä nurkista löytyneitä harmaita opuksia, samoin kuin "ennenvanhaisia" muotilehtiä  naapurin ullakolla. Vihdoin hän pääsee Ilveksen, kirjastonhoitajan, mukaan ja kohtaa uuden maailman.  Kirjoittamisen halu vain kiihtyy, kun kaupungin kirjakaupassa kieltäydytään myymästä ruutupaperia maalaisille.

Päivät tyttö viettää useimmiten kahden koiransa Tommin kanssa. Mikään kiltti tyttö hän ei ole. Ilkeyksissään hän jahtaa kukkoparkaa ja säikyttelee kanoja. Ruokakomerossa hän rohmuaa salaa syötävää. Kaatamansa siirapin hän talloo jalkoihinsa, kun äiti on häntä torunut. Äkkipikainen ja arvaamaton on tyttö. Polvet ruvella hän mennä junttaa aikuisten perään. Harvoin häntä kuitenkin torutaan tai hänelle ollaan vihaisia. Ehkäpä kiukuttelu on ainoan lapsen etuoikeus.

Ei mikään helposti nieltävä suupala ole tämä Luikin teos. Suora yhteys Luikista Oksasen Puhdistukseen löytyy. Yhteys lienee kuitenkin Viron senaikaisissa olosuhteissa, kansakunnan muistissa.

Toinen äskettäin lukemani teos on Ray Lorigan Kirkkaalta taivaalta (1997). Se on kertomus nuoren pojan näkökulmasta, siitä, kuinka tämän veli on murhaaja, todella komea sellainen, ja kuinka tämä veli pääsee poikuudestaan - ja hengestään. Ei ihan makuuni. Kummallinen.