Tuomas Lius jatkaa teoksessaan Härkäjuoksu (Like, 2011) viinijärveläisen yksityisetsivä-taksikuski Marko Pippurisen seikkailuja. Yksityisetsivän ura ei suinkaan ole nosteessa. Tätä kuvastaa teoksen alussa Pippurisen ja hänen nuoren apulaisensa tohmajärveläisen Pyry-pojan keikka joensuulaiseen thai-hierontalaitokseen, jossa annetaan monenlaista ”hierontaa”. Pian Pyrylle käy ilmi, että varsinaisen keikan tarkoituksena onkin saada takaisin Pippuriselta muutama päivä aiemmin hoitolassa pöllityt setelit. Pyryn ura Pippurisen apulaisena päättyy ainakin toistaiseksi hoitolan posahtaessa taivaan tuuliin.

Vasta kun Pippurinen on saanut henkilökohtaiset asiansa täydellisesti sekaisin haudattuaan koiransa suureellisin seremonioin ja sotkeuduttuaan ystävänsä Surakan naisystävään, päästään Pippurisen kohdalla itse asiaan. Edellisen teoksen, Laittomien, tapahtumista on kulunut kolme vuotta, ja nyt Julia Noussair, kovia kokenut entinen poliisi ja Markon ystävä, ottaa viimein yhteyttä. Hän on palannut Suomeen ja tarvitsee Pippurisen apua. Mitäpä ei Lada-miehemme tekisi Julian hyväksi – vaikkapa lähtisi kyselemättä kuskiksi kauas pohjoiseen.

Pian Pippuriselle selviää, että Julia on ollut nämä kolme vuotta petroskoilaisessa vankilassa, jossa häntä ei suinkaan ole kohdeltu venäläisen vieraanvaraisesti. Julia on muuttunut – hän on kuin simpukka, elää omassa maailmassaan. Silti hänen ainoana haaveenaan on vielä joskus tavata poikansa Alek, joka nyt elää isovanhempiensa kanssa eikä ole vuosiin kuullutkaan äidistään. Julia on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen takaisin Suomeen, ja melkein mahdottoman hän joutuu tekemäänkin. Hän joutuu ”juoksemaan sutta”, eikä pakotietä tunnu löytyvän.

Kaiken kaikkiaan teos kasvaa jälleen kerran kunnon trilleriksi, ja Pippurisen krapulainen vitsinmurjailu jää sivurooliin. Lapin lumisilla ja pimeillä syrjäteillä mennään takaa-ajoissa niin autoilla kuin kelkoillakin, vauhdista pihistelemättä. Teos huipentuu jälleen siihen, kun ystävämme Marko P. pääsee helikopterin puikkoihin. Asearsenaali on mittava – milloin käsissä on bulgarialainen rynnäkkökivääri, milloin sodanaikuinen Ukko-Pekka. Väkivallalta ei vältytä, mutta sehän kuuluu genreen. Kyse on kuitenkin koko ajan hyvän ja pahan taistelusta, ja paha tulee tälläkin kertaa pääasiassa idästä. Suojelupoliisin Anttonen, joka myös jahtaa pakkomielteisesti Noussairia, joutuu jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä. Pippurinen ja Noussair ovat sankareita.

Erikoisiksi yksityiskohdiksi nousevat teoksen shamanistiset kohtaukset. Ne tuntuvat aluksi irrallisilta, mutta toisaalta Lius on kyllä mestari sekoittamaan soppaa. Hän tuntuu ilkkuvan agenttiromaanien stereotypioille, silti teoksen toimintakohtaukset ovat huikeita. Ainakin shamanismikohtaus vie tarinaa eteenpäin monella tasolla.

Liuksen huumori on omanlaistaan. Ehkäpä kaikki eivät ymmärrä Pippurisen toilailuja ja huulenheittoa, mutta Tohmajärvellä syntyneenä olen nähnyt näitä pippurisia pilvin pimein.  Ehkäpä nämäkin Potsipäivien kaljamahaiset donjuanit kantaisivat naisensa turvaan henkensä uhalla. Kieli saa kiitosta. Äikänopena on mukava lukea tekstiä, jossa välimerkit ovat jotakuinkin paikoillaan ja virkkeissä on predikaatti. Teoksen nimi mietityttää. Härkäjuoksu kuvaa mielestäni Julian tilannetta: pakoon ei pääse, on vain mentävä eteenpäin.

Teos on hyvin visuaalinen. Tapahtumat vyöryvät lukiessa verkkokalvojen ohi. Milloinkahan Marko Pippurinen nähdään valkokankaalla? Kuvittelen päärooliin Joensuun kaupunginteatterin Janne Kinnusen. Kukahan olisi Julia?