Kun työt alkoivat, on jälleen päivässä pari tuntia aikaa keskittyä äänikirjoihin. Ensimmäisenä kuunteluun pääsi Eppu Nuotion Loppu. Olen lukenut kaikki Pii Marin -sarjan teokset, joten eihän viimeistäkään voinut ohittaa, vaikken kovinkaan ylistäviä arvosteluja ole siitä lukenut.

Kirjakaupalla on luotu jännitettä hetkeen, jolloin Pii tapaa tansanialaisen isänsä. Nyt se sitten tapahtuu, mutta onko tapaaminen sitten satojen sivujen arvoinen tapahtuma. Mahalasku, sanoisin. Teos keskittyy Piin keski-iän kriisiin. Hän pohtii riittämättömyyttään, haluttomuuttaan asettua hänelle tarjottuihin rooleihin - joskus jopa tuskastuttavuuteen asti.

Piin ja Juha Heinon suhteen ohella kerronta kuvaa nuoren perheen - Hennan ja Mikon sekä näiden lasten - unelmaa ihanasta omakotitalosta, unelman toteutumisesta ja romahtamisesta. Hennan naiivia innokkuutta Nuotio kuvaa turhankin tarkasti. Vähempikin viittailu sisustuslehtiin riittäisi. Mikko jää henkilönä ohueksi, sivurooliin. Kenties ainoa moniulotteinen ja elävä henkilö on Hennan Arvo-eno. Hän on vanhankansan känsäkourainen mies, joka ei ymmärrä nykyajan hössötyksiä mutta joka ratkaisuissaan on kuitenkin teoksen radikaalein.

Tietenkin juoneen liittyy myös poliisien taso - Heino kumppaneineen joutuu ratkomaan kahtakin katoamistapausta pikkukaupungissa. Kaikki tuntuu liittyvän toisiinsa. Heinokin kamppailee riittämättömyyden tunteiden kanssa, kokonaisuuden kannalta se jää kuitenkin irralliseksi.

Hei hei, Pii! Oli kiva tutustua, mutta kaipaamaan en jää!