Kovin ennakkoluuloisin ottein tartuin Peter Franzénin teokseen Tumman veden päällä. Ajattelin, että julkkiksen kirja osoittautuu kehujaan huonommaksi. Onneksi olin väärässä. Pikku Peten tarina ei ole onnellisen lapsen tarina, mutta se ei myöskään ole lohduton. Lapsi, tarinassa 6 - 7-vuotias "Peetteri" elää hetkessä, päivän kerrallaan, tavallista pienen pojan elämää polkuautoineen, hiihtokilpailuineen ja koulunaloituksineen.

Peten elämää varjostaa kuitenkin isäpuoli, joka humalaspäissään murjoo äidin toistuvasti. Pikku Pete, pieni sisko ja äiti pakenevat yhä uudestaan isovanhempien luokse, jotka muodostavat suojelevan piirin yöllisten vieraiden ympärille. Jotenkin isoisä löytää aina oikeat sanat pikku Petelle. Isovanhempien rakkauden lisäksi teoksen kantavia tekijöitä ovat äidin hellyys lapsiaan kohtaan ja Peten huoli pikkusisaresta. Myös Helsingissä asuva Kake, Peten oikea isä, sekä hänen vanhempansa ja perheensä antavat Petelle voimaa selviytyä, vaikkakin heidän roolinsa jäävät teoksessa äidin varjoon. Poliiseja ei kannata perheriidassa paikalle kutsua - sattuneista syistä.

Minut lumosi Franzénin tapa kertoa asioista, jotka jäävät lapsen mieleen. Pahoista asioista ei pääse eroon, ne tulevat aina vain vastaan. Symbolina voisi olla valokuva, jonka Pete luvatta nappaa isäpuolensa varastoista. Palasiksi revitty karmea valokuva löytyy aina vain uudelleen, vaikka Pete yrittää piilottaa sitä monilla tavoin. Toisaalta valokuva raottaa ikkunaan isäpuolen mieleen.

Myös kieli tekee vaikutuksen. Pohjoinen murre on minulle vierasta, mutta tekee Petestä ja muista teoksen henkilöistä eläviä, todellisia.

Kovin, kovin vaikuttava ja ajatuksia herättävä teos!