Syksyn kirjamessuilta lähtien alitajunnassa on kummitellut Susanna Alakosken romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Alakosken Sikalat-romaanihan on viime päivinä ollut esillä Outi Mäenpään pokkaaman palkinnon ansiosta. Sikaloita en ole vielä lukenut, mutta tuoreempaan tartuin.

Aluksi lukeminen tuntui hankalalta kerronnan takia. Paikoin rytmi kiihtyy, virkkeet muuttuvat lyhyiksi, mukaan tulee pitkiä sanaluetteloita, rakennetoistoa on paljon. Välillä kerronta seestyy. Romaanin minäkertoja on Anni, ruotsinsuomalaisen perheen tytär. Annin lapsuus on yhtä kaaosta, vanhemmat ryyppäävät ja veli sortuu epämääräisille poluille, lopulta heroinistiksi. Anni joutuu sijaisperheeseen.

Teoksen fokus on kuitenkin Annin aikuiselämässä. Anni on selviytyjä - hän toimii sosiaalityöntekijänä ja hänellä on rakastava aviomies ja lapsi, Jenna. Huoli isoveljestä Samista on kuitenkin raastava. Kuluu aikoja, jolloin Anni ei tiedä, onko veli enää elossakaan. Narkkariveli on salaisuus, jota ei tee mieli esitellä työkavereille. 

Taustalla on myös syvempi juurettomuus. Yhteys Suomessa asuviin isovanhempiin on katkennut. Myös vanhemmat juovat itsensä hengiltä. Annin juurettomuus peilautuu hänen työssään pakolaisten auttajana. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa ja veli on veli harhoissaankin. Toivoton teoksen sanoma ei sentään ole. Suosittelen!

Toinen "lukemani" teos on työmatkoilla autossa kuunneltu Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Kovin iloinen ei tämänkään teoksen teema ole, kertoohan se vanhan miehen arkisista huolista - vaimo on laitoksessa ja poika asuu kaukana. Naurut se kyllä herautti minusta monta kertaa. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun - - " ja "Kyllä ei - - " -alut kun tuntuivat niin tutuilta. Ihan näillä sanoilla ei edesmennyt isäni koskaan aloittanut, mutta jotenkin likhtimakkaroiden morkkaus sai muistot heräämään. Muutakin harmillista väärän makkaran oston lisäksi päähenkilölle sattuu. Ei suinkaan vähäisimpänä ajokortin menetys. Päähenkilö, minäkertoja, kun kuuluu tietävän, kuka mihinkin aikaan kylätiellä liikkuu. Turvallistahan siellä on vuoden 1972 käteisellä ostetulla kulkupelillä liikkua. Lempeän ironinen kirja.