Olen yhtä aikaa vetänyt kahta lapsuusmuisteloa - toista illalla unta odotellessa, toista työmatkoilla. Autossa seuranani on ollut Eeva Kilpi teoksellaan Talvisodan aika. Teoksessaan Kilpi muistelee sotavuotta 39 - 40 syksystä välirauhaan. Sodankuvausta teoksessa ei juurikaan ole, vaikka pommituksista kerrotaankin. Raamit kerronnalle antavat ilmatorjuntaosaston muistiinpanojen lainaukset. Taulu maalautuu kertojan arkielämän kuvauksista - kuinka joudutaan lähtemään, kerran, toisenkin, yhä kauemmas kodista. Pysäytetyt kuvat jäävät elämään lukijan mieleen - rykelmä pommikoneita tuvanikkunassa, kotitalon jäätyneet kukkaset talviyönä. Evakkoasumuksen ahtaus, huoli miehistä rintamalla, ruokapula tulevat lukijan lähelle kerronnan myötä. Hyviä hetkiäkin on, mutta niissäkin on haikea vire. Valitusvirsi ei teos kuitenkaan ole - vaan selviytymistarina, palanen minulle niin läheistä historiaa. Evakkotaipalen olivat vanhempanikin joutuneet kokemaan.

Toinen, hulvattomampi, on Harri Tapperin kuvaus omasta ja veljiensä lapsuudesta. Tapper lopettaa siihen, mistä Kilpi aloittaa - talvisodan syttymiseen. Sota ei kuitenkaan ole juurikaan teoksessa Näin syntyvät revontulet esillä. Tapper kuvaa uittokympin perheen elämää lakoniseen tyyliinsä mutta lämpimästi. Tapperin virkerakenne eroaa suuresti Kilven tyylistä. Hän kirjoittaa lyhyin päälausein, iskevän nasevasti - juuri samoin kuin puhuukin. Näkökulma on pienen pojan. Milloin suksi karkaa koskeen, milloin sormet jäätyvät pakkasella kouluun hiihtäessä. Pojille sattuu ja tapahtuu. Kaikesta välittyy vahva perheside ja toisesta välittäminen. On sisarkateutta mutta myös iloa, ylpeyttä ja huolta toisen puolesta. Ja huumori! Kertoja pohtii jotakin probleemaa syvästi ja pääsee vastaukseen vasta seuraavan luvun loppupuolella. Lukija jää odottamaan näitä koukkuja. Olen aivan myyty!