Olen mykistynyt. Minä, joka en oikein edes pidä äänikirjoista, olen jo toistamiseen tänä talvena istunut työpaikallani autossa malttamatta lähteä sisälle. Jos vielä hetken kuuntelisin; mitähän seuraavaksi tapahtuu.

Ensimmäinen oli Sofi Oksasen Puhdistus. Tänä aamuna ajelin kyynelet valtoimenaan vuotaen Khaled Hosseinin teoksen loppua kuunnellen. Tuhat loistavaa aurinkoa on eleettömästi kerrottu tarina kahdesta eri-ikäisestä afghaaninaisesta. Mariam syntyy haramiksi - varakkaan leffateatteristin äpäräksi. Hän elää köyhyydessä katkeroituneen äitinsä kanssa, palvoen isäänsä. Isä kuitenkin pettää Mariamin odotukset, ja äidin kuoltua Mariam joutuu Kabuliin väkivaltaisen Rashidin vaimoksi.

Samalla kadulla asuvat Lailan vanhemmat. Lailasta kasvaa kaunis nuori nainen, sivistynyt ja vapaamielinen. Laila päätyy kuitenkin Mariamin tavoin Rashidin vaimoksi - ja elää elämäänsä burkhaan verhoutuen.

Tuhat loistavaa aurinkoa on kertomus toivosta ja toivottomuudesta, ihmisarvosta, väkivallasta, elämästä sorron vallassa. Milloin sortajana on mies, milloin neuvostojoukot tai talebanit. Naisella ei ole arvoa, arvokkuus on löydettävä sisältä omasta itsestään.

Muistan itsekin seuranneeni uutisointia Afghanistanista. Se on niin kaukana, ei koske minua, ajattelin. Khaled Hosseini toi sen lähelle teoksellaan. Koski ja kosketti.