Luin Joel Haahtelan Perhoskerääjän vuosi sitten syksyllä. Teoksesta jäi mieleen tunnelma. Haahtela ei ole mikään tiiliskivikirjailija, silti hänen teoksissaan voi lukea kokonaisen ihmiselämän. Haahtelan uusin, Lumipäiväkirja, valikoitui käsiini kirjaston uutuushyllystä.

Lumipäiväkirja on kuvaus keski-ikäisen oikeutieteen professorin paluusta nuoruutensa hetkiin Saksassa. Hän, minäkertoja, on 60-luvulla opiskellut Saksassa ja tutustunut siellä Sigridiin. Seurustelu kuitenkin päättyi, Sigrid vain jatkoi kirjeiden lähettämistä, ei halunnut luopua. Viimeisessä kirjeessään hän epätoivoisesti toteaa: "Sinä voit pelastaa minut."

Minäkertoja säilyttää kirjeet, samoin lehtileikkeet, jotka kertovat Sigridin terroristiteoista ja vankeudesta. Hän sysää ne ullakon perille, vaimon ulottumattomiin, pois omastakin mielestä. Nyt, 26 vuoden jälkeen, Sigrid vapautuu vankilasta, eikä päähenkilö malta olla lähtemättä etsimään Sigridiä.

Päähenkilö on toipumassa onnettomuudesta ja on juuri palannut töihin. Sairauden laatua ei teoksessa mielestäni mainita. Suhde vaimoon on etäinen, myös täysi-ikäinen tytär tuntuu jääneen vieraaksi. Kenties tämä outo onnettomuus symboloikin keski-ikäisen miehen sisäistä kriisiä. Tätä voisi korostaa päähenkilön jatkuva isoisän muistelu ja vierailu dementoituneen isän luona. Isän ja pojan suhde, pojan pettymys isänsä suhteen, tulee esille myös elokuvassa, jota päähenkilö yllättäen päätyy katsomaan.

Elokuvateatteriin päähenkilön johdattaa tyhjä koti ja lumisade. Lumi nouseekin teoksessa vahvaksi symboliksi, joka toistuu usein, jopa nimessä. "Kadut olivat tukossa, autot olivat peittyneet lumeen ja juuttuneet kiinni. Tunsin lievää huimausta. Aika ja paikka tuntuivat hämärtyneen, niin kuin olisin eilisestä lähtien kulkenut hieman syrjässä, niin kuin maailmassa olisi kätketty symmetria, jonka varassa elimme ja johon luotimme; se rakentui jokaisena päivänä uudestaan."

Päähenkilö tapaa kummallisia ihmisiä. Haahtela tuo esiin eläkkeelle jäävän sihteerin, jonka läksiäiset saavat päähenkilön pohtimaan ihmisyyttä. Hän näyttää meille Torstin, normaalielämästä vieraantuneen päähenkilön ystävän, ja ystävästä loitontumisen surun. Torsti-kohtauksessa muuten on kerronnallisesti mielenkiintoinen seikka - toista sivua pitkä virke. Liekö kuvaamassa Torstin sielunelämän mutkikkuutta.

Pidin teoksesta. Milloinkahan seuraava teos Haahtelalta ilmestyy?