Omat ennakkoluulot Katja Kallion teoksia kohtaan ovat kovat. Hän kirjoittaa  itsessään kieriskelevistä kolmekymppisistä urbaaneista korkokenkäolioista.

Karilla kertoo aikuisen Katariinan isänkaipuusta. Isä on jättänyt perheensä Katariinan ollessa pieni, ja nyt Katariina saa tiedon isänsä kuolemasta. Paljastuukin, että Katariinalla on sisaruksia. Sisaret kohtaavat. Siitä alkaakin epäuskottavuuksien sarja. En pidä siitä, miten Kallio jättää tytär-äitisuhteen käsittelemättä. Katariinan ja hänen miehensä harharetket aviosuhteessa tuntuvat väkisin tehdyiltä. Katariinan erakkous, toiseus jopa omassa perheessään, on kyllä uskottavaa ja ymmärrettävääkin, mutta teoksessa sitä on turhan lujasti alleviivattu. Kyllä lukija ymmärtää vähemmästäkin. Henkilöt ovat kaavamaisia ja yksipuolisia. Jokaisesta on tarkoituksella poimittu esiin jokin heikkous.

Parasta teoksessa oli eri näkökulmien valottaminen eri luvuissa. Toisaalta sekin tuntui väkisin tehdyltä, pelkästään Katariinan tarinana teos olisi ollut todella heppoinen. Sääli, sillä teema - isättömyyden trauma - olisi kyllä antoisa.

Jos haluat lukea Katariinoista, lue mieluummin C.J. Gardbergin teos Turun linnan kolme Katariinaa