Sain äitienpäivälahjaksi Solveig Torvikin teoksen Äitien veren perintö – Romaani suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista (Minerva 2008).  Yhdysvalloissa asuva norjalaissyntyinen Torvik punoo sukunsa salaisuuksista otteessaan pitävän tarinan. 1800-luvun Pohjanmaalta saa tarina alkunsa. Aviottomasta suhteesta syntynyt Maria-piika saa aviottoman lapsen. Nälänhätä ja muutenkin kurjat olot saavat äidin lähettämään tyttärensä Kaisan 12-vuotiaana jalkamatkalle 800 kilometrin päähän Pohjois-Norjaan. Kaisalle järjestyy piian paikka, mutta elämä kveeninä norjalaisten parissa ei ole hääppöistä. Kaisa aikuistuu, avioituu, saa lapsia. Mies kuolee, ja lasten kohtalo on kurja, kuten äidinkin. Teoksessa seuraa lisää aviottomia lapsia, hylkäämisiä ja eroja. Kaisan tyttären Beritin ja tämän tyttären Hannan polkuja seurataan läpi sota-ajan ja saksalaismiehityksen. Vihdoin päädytään siirtolaiseksi Idahoon.

Teos on alkupuolella intensiivinen. Marian ja Kaisan oloja kuvataan tarkkaan. Fiktiivinen tarina ainakin Kaisan osalta on uskottava. Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä pintapuolisemmin ja nopeammin asioita käsitellään. Ehkä syynä onkin juuri teoksen todellisuuspohja – ihmiset, joita teos käsittelee, ovat kenties vielä elossa ja aihe on polttava, häpeällinenkin.

Synkkä – sitä tarina on. Toisaalta teoksessa on valoisakin puoli – ihminen ei voi valita taustaansa mutta silti olla selviytyjä. Teoksessa on pääosin minäkertoja, mutta kertoja vaihtuu sukupolvien vaihtuessa. Näin tapahtumiin saadaan useampi näkökulma ja tapahtumat tulevat ymmärrettävämmiksi. Äitien veren perintö ottaa kantaa toiseuteen, ihmisarvoon, naisen ja lapsen asemaan yhteiskunnassa.

Pidin.