Tuomas Kyrö: Miniä

Haruki Murakami: Norwegian wood

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo

Tervo, Jari: Layla

Shields, Carol: Kivipäiväkirjat

Jamie Ford: Hotelli Panama

Tammikuu:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

David Nicholls: Sinä päivänä

Daphne Kalotay: Bolshoin perhonen

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Boyne, John: Tarkoin vartioitu talo

Liksom, Rosa: Hytti nro 6

Page, Martin: Sudenkorennon lento

Slaughter, Karin: Kivun jäljet

Reijo Mäki: Mustasiipi (äänikirja)

Haahtela, Joel: Traumbach

Odotettu Joel Haahtela löysi kirjaston hankinnassa-listalta varauksen kautta kirjapinoon. Traumbach on pienoisromaani "viattomille ja viallisille". Tuttuun Haahtela-tyyliin unenomainen Traumbach kertoo nuoresta miehestä, Jochenista, joka "saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta kello kolmen maissa iltapäivällä". Jochen etsii miestä nimeltä Traumbach, osoite Johannes-Dick-Strasse 13, kaupungin nimeä ei kerrota. Itä-Saksassa, DDR:ssä, vihjeiden perusteella kuitenkin ollaan, koska niin monet asunnot ovat tyhjentyneet asukkaiden häivyttyä "länteen".

Jochenista saamme tietää vain vähän. Taskussa hänellä on Frankfurter Allgemainen pressikortti. Vielä vähemmän tiedämme Traumbachista. Tämä on töissä rakennusvirastossa, mutta Jochen ei häntä tavoita.

Pikku hiljaa teoksen tunnelma muuttuu epätodelliseksi. Asiat pakenevat. Kertoja pitää tarinaa koossa. Kertojan ääni on kuuluva, lempeä, pölösmäinen: Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Kertoja leikittelee, pitää huolen, että lukija kuulee  hänen ilkikurisen hyrinänsä.

Abdolah, Kader: Talo moskeijan vieressä

Barbery, Muriel: Kulinaristin kuolema

Barbery, Muriel: Siilin eleganssi

Baricco, Alessandro: Silkki

Carlson, Kristina: Herra Darwinin puutarhuri

Carlson, Kristina: William N. Päiväkirja

Desai, Kiran: Hulabaloo puutarhassa

Desai, Kiran: Menetyksen perintö

Chua, Amy: Tiikeriäidin taistelulaulu

11.Franzén, Peter: Tumman veden päällä

Haahtela, Joel: Kaksi kertaa kadonnut

Holt, Anne: Kasvoton tuomio

Honkasalo, Laura: Tyttökerho

Hotakainen, Kari: Ihmisen osa

Ibrahim, Anilda: Punainen morsian

Jansson, Anna: Unissakävelijä

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät

Katajisto, Janne: Savolaista saattohoitoa

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja

21. Krall, Hanna: Herttakuninkaan matkat

Lehtolainen, Leena: Minne tytöt kadonneet

Lius, Tuomas: Haka

Lius, Tuomas: Härkäjuoksu

Lius, Tuomas: Laittomat

Loriga, Ray: Kirkkaalta taivaalta

Luik, Viivi; Seitsemäs rauhan kevät

Nuotio, Eppu: Loppu

Nykänen, Anni: Mummo

Persson, Leif GW: Matkan pää

31.Polet, Grégoire: Väreilevä kaupunki

Pulkkinen, Riikka: Totta

Ragde, Anne B.: Satunnaista seuraa

Rivas, Manuel: Timpurin kynä

Safier, David: Huono karma

Slaughter, Karin: Pelon huone

Sinisalo, Johanna: Linnunaivot

Stiefvater, Maggie: Väristys

Swann,  Leonie : Murha Laitumella

41.Tanizaki, Junichiro : Avain

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Tiainen, Marja-Leena: Päin mäntyä

Venho, Johanna: Syntysanat

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

Vasta kun Pippurinen on saanut henkilökohtaiset asiansa täydellisesti sekaisin haudattuaan koiransa suureellisin seremonioin ja sotkeuduttuaan ystävänsä Surakan naisystävään, päästään Pippurisen kohdalla itse asiaan. Edellisen teoksen, Laittomien, tapahtumista on kulunut kolme vuotta, ja nyt Julia Noussair, kovia kokenut entinen poliisi ja Markon ystävä, ottaa viimein yhteyttä. Hän on palannut Suomeen ja tarvitsee Pippurisen apua. Mitäpä ei Lada-miehemme tekisi Julian hyväksi – vaikkapa lähtisi kyselemättä kuskiksi kauas pohjoiseen.

Pian Pippuriselle selviää, että Julia on ollut nämä kolme vuotta petroskoilaisessa vankilassa, jossa häntä ei suinkaan ole kohdeltu venäläisen vieraanvaraisesti. Julia on muuttunut – hän on kuin simpukka, elää omassa maailmassaan. Silti hänen ainoana haaveenaan on vielä joskus tavata poikansa Alek, joka nyt elää isovanhempiensa kanssa eikä ole vuosiin kuullutkaan äidistään. Julia on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen takaisin Suomeen, ja melkein mahdottoman hän joutuu tekemäänkin. Hän joutuu ”juoksemaan sutta”, eikä pakotietä tunnu löytyvän.

Kaiken kaikkiaan teos kasvaa jälleen kerran kunnon trilleriksi, ja Pippurisen krapulainen vitsinmurjailu jää sivurooliin. Lapin lumisilla ja pimeillä syrjäteillä mennään takaa-ajoissa niin autoilla kuin kelkoillakin, vauhdista pihistelemättä. Teos huipentuu jälleen siihen, kun ystävämme Marko P. pääsee helikopterin puikkoihin. Asearsenaali on mittava – milloin käsissä on bulgarialainen rynnäkkökivääri, milloin sodanaikuinen Ukko-Pekka. Väkivallalta ei vältytä, mutta sehän kuuluu genreen. Kyse on kuitenkin koko ajan hyvän ja pahan taistelusta, ja paha tulee tälläkin kertaa pääasiassa idästä. Suojelupoliisin Anttonen, joka myös jahtaa pakkomielteisesti Noussairia, joutuu jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä. Pippurinen ja Noussair ovat sankareita.

Erikoisiksi yksityiskohdiksi nousevat teoksen shamanistiset kohtaukset. Ne tuntuvat aluksi irrallisilta, mutta toisaalta Lius on kyllä mestari sekoittamaan soppaa. Hän tuntuu ilkkuvan agenttiromaanien stereotypioille, silti teoksen toimintakohtaukset ovat huikeita. Ainakin shamanismikohtaus vie tarinaa eteenpäin monella tasolla.

Liuksen huumori on omanlaistaan. Ehkäpä kaikki eivät ymmärrä Pippurisen toilailuja ja huulenheittoa, mutta Tohmajärvellä syntyneenä olen nähnyt näitä pippurisia pilvin pimein.  Ehkäpä nämäkin Potsipäivien kaljamahaiset donjuanit kantaisivat naisensa turvaan henkensä uhalla. Kieli saa kiitosta. Äikänopena on mukava lukea tekstiä, jossa välimerkit ovat jotakuinkin paikoillaan ja virkkeissä on predikaatti. Teoksen nimi mietityttää. Härkäjuoksu kuvaa mielestäni Julian tilannetta: pakoon ei pääse, on vain mentävä eteenpäin.

Teos on hyvin visuaalinen. Tapahtumat vyöryvät lukiessa verkkokalvojen ohi. Milloinkahan Marko Pippurinen nähdään valkokankaalla? Kuvittelen päärooliin Joensuun kaupunginteatterin Janne Kinnusen. Kukahan olisi Julia?

Vaikka opetankin kirjallisuutta, täytyy myöntää, että virolainen kirjallisuus on jäänyt vähälle lukemiselle. Aino Kallakseen olen perehtynyt, mutta ehkäpä asuinmaa ei kuitenkaan tee hänestä virolaista kirjailijaa. Luikin teoksen päähenkilö on viisivuotias lapsi, tyttö, jonka minäkerronnan kautta valottuu kuva neuvostovirolaisesta maaseudusta 50-luvun alussa. Pellot ovat kolhoosin omistuksessa. Yksityisomistus on tiukasti rajattua.  Metsäveljet lymyävät lähimetsissä. Lehmiä laidunnetaan kolhoosin mailla, mutta lähistöllä on oltava vahdissa, jotta voidaan tarkastajan tullessa sanoa lehmän karanneen pellolle. Koko ajan on pelko siitä, että joku ilmiantaa, tietää liikaa.

Päähenkilö on talon ainoa lapsi. Hän elää äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Isä on meijerillä töissä ja on välillä viikkokausia poissa. Kun isä tulee, tyttö tekee kaikkensa, jotta isä huomaisi hänet. Eräänä päivänä isällä on mukana radio. Enemmän kuin radio, tytön elämään vaikuttavat kuitenkin  kirjat ja lehdet. Ensin hän lukee salaa naapuritalojen tyhjennetyistä nurkista löytyneitä harmaita opuksia, samoin kuin "ennenvanhaisia" muotilehtiä  naapurin ullakolla. Vihdoin hän pääsee Ilveksen, kirjastonhoitajan, mukaan ja kohtaa uuden maailman.  Kirjoittamisen halu vain kiihtyy, kun kaupungin kirjakaupassa kieltäydytään myymästä ruutupaperia maalaisille.

Päivät tyttö viettää useimmiten kahden koiransa Tommin kanssa. Mikään kiltti tyttö hän ei ole. Ilkeyksissään hän jahtaa kukkoparkaa ja säikyttelee kanoja. Ruokakomerossa hän rohmuaa salaa syötävää. Kaatamansa siirapin hän talloo jalkoihinsa, kun äiti on häntä torunut. Äkkipikainen ja arvaamaton on tyttö. Polvet ruvella hän mennä junttaa aikuisten perään. Harvoin häntä kuitenkin torutaan tai hänelle ollaan vihaisia. Ehkäpä kiukuttelu on ainoan lapsen etuoikeus.

Ei mikään helposti nieltävä suupala ole tämä Luikin teos. Suora yhteys Luikista Oksasen Puhdistukseen löytyy. Yhteys lienee kuitenkin Viron senaikaisissa olosuhteissa, kansakunnan muistissa.

Toinen äskettäin lukemani teos on Ray Lorigan Kirkkaalta taivaalta (1997). Se on kertomus nuoren pojan näkökulmasta, siitä, kuinka tämän veli on murhaaja, todella komea sellainen, ja kuinka tämä veli pääsee poikuudestaan - ja hengestään. Ei ihan makuuni. Kummallinen.

Työkiireiden takia en ollut ennättänyt kovinkaan tarkkaan suunnitella päivän ohjelmaa. Vanhana messuilijana (jo kolmatta kertaa mukana) tiesin, etteivät suunnitelmat kuitenkaan pidä. Ensimmäisenä suunnistin kohti historiallisen dekkarin kirjoittaneita rikosromanisteja. Pettymyksekseni Tuomas Lius ei ollut paikalla. No, ehkäpä näen hänet Käsämän Teboililla, lähes kotinurkilla. Tapani Bagge, Marko Hautala ja Timo Saarto olivat paikalla ja puhuivat. Kaikki taisi alkuhuumassa mennä tajuntani ohi.

Puoli yhdeltä minun oli tarkoitus päästä suosikkidekkaristieni lumoihin. Ääneen pääsivät dekkarihahmot Koskinen, Repo, Vares, Kafka ja Takamäki. Mutta mitä teki meikäläinen. Sotkeuduin Elisan osastolle, jossa vuoroon oli pääsemässä Tuomas Kyrö. Hän kertoi teoksestaan Kerjäläinen ja jänis ja kuittaili haastattelijalleen Karo Hämäläiselle sosiaalisen median ihmeellisyyksistä. E-kirjan erinomaisuutta Kyrö ei hehkuttanut, totesi sentään sen olevan ihan toimiva peli esim. junassa tai lentokoneessa. Ongelmana on myös signeerauksen vaikeus, Kyrö totesi. Kyrön sanavalmius sai pasmani niin sekaisin, että unohdin mennä dekkaristeja kuuntelemaan, mikä hieman harmitti kyllä. Tietysti lähdin messuilta Kerjäläinen ja jänis kassissa. Mies jo sen aloittikin.

Osastoilla haahuilun jälkeen sentään tajusin, että lumoava Kjell Westö on piakkoin äänessä puhumassa Halkeamia-kokoelmastaan. Asettauduin Kullervo-saliin hyvissä ajoin jo ennen edellisen kirjailijan haastattelua. Niinpä pääsinkin tutustumaan sangen mielenkiintoiseen persoonaan. Juha-Pekka Koskinen kertoi novellikokoelmastaan Pariisinvihreä työhuone. Minulle entuudesta tuntematon kirjailija, jonka tuotantoon on nyt ihan pakko tutustua.

Westö oli juuri niin charmantti ja älykkään oloinen persoona luonnossa kuin olin kuvitellutkin. Miten hyvin hän kiteyttikään 80-luvun kertoessaan Kasari-teokseen kirjoittamistaan tunnelmista. Se meni jotenkin niin, että 80-luvun alkupuoli oli suoraan 70-luvun jatke, sitten puolivälissä vuosikymmentä alkoi juppiliike. Käännekohta sen sijaan oli 1989 Berliinin muurin sortuminen, joka kuvasti jo suoraan 90-lukua ja sen mukanaan tuomia laajoja muutoksia, Neuvostoliiton hajoamista unohtamatta. Itsekin elin 80-luvulla nuoruuttani. Westön luetteloon lisäisin vielä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka itselleni jäi mieleen absurdina, järkyttävänä uutisena, jonka kautta kaikki pelot käyvät toteen. Berliinin muurin hajoamista tarkastelin uutisista esikoista odottaessani. Silloin ajattelin, että liittäisin Saksojen yhdistämisen aina esikoisen odotukseen ja syntymään. Westön kirjaan pohjautuvan Missä kuljimme kerran -elokuvan muuten kävin katsomassa messuja seuraavana päivänä. Ei ollut pettymys, vaikkei järkäleestä tietenkään kaikkea ole pystytty mahduttamaan teokseen. Aika raikas elokuva, näyttelijät suoriutuivat hyvin, eivätkä heidän kasvonsa ole vielä kuluneet.

Messuille takaisin - ja kipin kapin kuuntelemaan "vanhaa" feministiä Kaari Utriota. Hän kertoi kirjoitusprosessistaan, miten valtavasti hän tekee pohjatyötä. Jokainen kohtaus on tarkkaan suunniteltu jo ennen varsinaisen kirjoitustyön alkamista. Utrio myös toi esille keskiajan ihmiskuvaa, jossa yksilölle ei annettu kovinkaan suurta sijaa. Utrio oli huolissaan historiallisen romaanin tulevaisuudesta. Hän hoykyttikin yleisöä tarttumaan toimeen, jottei historiallisen kirjallisuuden genre kuole. Utrio tuumasi, että hän ja hänen ystävänsä Laila Hietamies (Hirvisaari-nimitystä hän ei ole tottunut käyttämään) luopunevat laajojen romaanien kirjoittamisesta kymmenen vuoden sisällä.

Utrion jälkeen oli vuorossa ruumiin ravinto. Ravintola oli täynnä kuin Turusen pyssy, mutta mureke ja muusi olivat hyvää. Vielä ostoksille - tyttärelle löytyi Vettä elefanteille -teos edullisesti ja itselleni aarre - Häidenvietto Karjalan runomailla -DVD - dokumentti vanhoista karjalaisista häämenoista.

Ystävieni kanssa treffattiin sovitusti Miika Nousiaisen noustessa lavalle kertomaan Metsäjätistään. Harvinaisen hauska ja selkeäsanainen on myös Nousiainen. Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta. Maaninkavaara on itsellä, mutta en oikein pitänyt sen kummallisesta huumorista. Monet ovat kehuneet Metsäjättiä Nousiaisen toistaiseksi parhaaksi teokseksi. Pitäisiköhän lähestyä joulupukkia tämän asian tiimoilta.

Niin monta mielenkiintoista haastattelua jäi väliin. Silti olen niin onnellinen näistä hetkistä, jotka sain kokea messutungoksessa. Mielestäni kirjamessut saisivat olla kirjamessuina. Ruoka-, viini- ja musiikkimessut voisivat olla jossakin muualla tai joskus muulloin. Ihmiset, jotka maleksivat punainen juomakippopussukka kaulassaan, näyttivät lähinnä koomisilta. Kaikesta huolimatta kotiin Pohjois-Karjalaan palasi puolilta öin väsynyt mutta tyytyväinen kirjallisuuden ystävä.

Äskeisestä mielipiteestäni huolimatta päätän messuraporttini ainoaan messuilta nappaamaani kuvaan. Teinivuosien suosikkini Miihkali jakoi nimmareitaan elämäkertaansa. En kuitenkaan hakenut, koska minulla on jo nimmari. Sain sen Punkaharjun Kultakivessä keväällä 1982 ysiluokan luokkaretkellä.